Tuo mies vieressäni; aivan kuin olisin nähnyt hänet
ennenkin. Mieleeni ei vain sattunut, että missä, milloin ja miten. Mies katsoi
minua harmaansinisillä silmillään, jotka seisoivat paikallaan, kuin meripihkaan
juuttunut ikivanha hämähäkki. Niin kuin kaulakorussani. Kylmässä ja kovassa
meripihkassa ikiuneen painuneena, yhä se alkukantaisen paniikin pilke kaikissa
kuudessa silmässään.
Niin oli myös tuo
mies, juuttunut johonkin, ehkä ikuisiksi ajoiksi, pelästynyt ilme kalvakoilla
kasvoillaan. Ei, hän ei ollut tavallinen kadunmies, tai kulkuri sillan alta.
Hän oli erilainen, ei ylikasvanutta partaa, tai ajan ja elämän kuluttamia kasvoja.
Ei nuhjuisia vaatteita, jotka olisi kaivettu esiin jonkin taloyhtiön
roskiksesta asukkaan jouduttua ahdinkoon ja hypättyä sillalta alas, jättäen vähäisen omaisuutensa jälkeensä.
Ei, tällä miehellä oli siisti, tumma puku, taakse vedetyt tummat hiukset ja
käsissään tiukat nahkahanskat.
Sitten bussi tuli.
Kuulin vain tärähdyksen, ja kaikki pimeni. Suistuin korkeilta koroiltani, ja
kyynärpääni iskivät vasten katukivetystä. Makasin siinä hetken aikaa, aivan
avuttomana. Painoin silmiäni niin tiukasti kiinni, kun hänen äitinsäkin oli
häntä rintaansa vasten viimeisimmillä voimillaan likistänyt. Talo oli
tummanpuhuva, ja repeytyneen tapetin verhoamaa seinää vasten nojaavan vanhan
piirongin pinta oli kauttaaltaan pölyinen.
Katsoin pientä
poikaani hänen kylmäsävyisiin, kyynelten kostuttamiin silmiinsä. Hänen
hiuksensa olivat sekaisin, kuin juoneton tarina vailla loppua tai alkua,
isoäidin lankakorin sisältö tai tämänhetkinen elämäntilanteemme. Tumma hameeni
oli kulahtanut, ja näkökenttääni pienensi musta verkkohuntu, jonka olin
kiinnittänyt hiuksiini.
- Isä vain lepää, kun aika koittaa, näet hänet taas.
Odotahan vain. Isä on silloin erinlainen, mutta hänessä on silti sitä jotain, mistä tunnistaa. Jotain, joka ei ole muuttunut, eikä tule koskaan
muuttumaankaan, kuiskasin suruhuntuni takaa pojalleni. Suljin itse silmäni, ja
annoin yksinäisen kyyneleen vierähtää luisevalle poskelleni.
Avasin silmäni.
Minua ei ympäröinyt enää pölyinen ja kulahtanut huone koinsyömine verhoineen, vaan
joukko ihmisiä ja kireän oloinen, tumma bussikuski. En enää istunut
puisella lattialla, vaan happaman, likaisen sadeveden kastelemalla kadulla.
Yksi asia ei kuitenkaan ollut muuttunut. Nuo jäänkylmät silmät suoraan katsoen
omiani.
